Viva Las Vegas!

Los Angelesista matkamme jatkui autiomaan halki kohti syntien synnyinmaata Las Vegasia. Matka oli uuvuttavan pitkä ja epätodellisen kuuma. Lämpötila kuumimmillaan kipusi aina 100 Farenheitiin eli lähemmäs 40 asteeseen. Lähdimme Vegasista sen verran myöhään ettemme jaksaneet ajaa koko matkaa pötköön, vaan yövyimme pikkuruisessa kylässä. Motellimme oli melko pieni ja sympaattinen, ulkonäöllisesti Psyko -elokuvista tuttu Road Motel tyyppinen ratkaisu. Kylä muutoin koostui muutamasta bensa-asemasta ja krouvista, jossa myös söimme illallisen. Krouvin tarjoillijat ja useimmat asiakkaat näyttivät tulevan suoraan Sons of Anarchyn kuvauksista... Meille annettiin pitkiä katseita, mutta tarjoilu oli erinomaisen ystävällistä ja ruokakin käypäisää (ottaen huomioon lokaatiomme keskellä aavikkoa)

Seuraavana aamuna, kun lämpötila hipuili jo 30 asteen rajaa, pakkasimme auton ja jatkoimme matkaa kohti Vegasia. Moottoritien varrella oli muutamia pienempiä kasinoita. Siellä on varmasti halvempaa, mutta ihmettele kyllä kuka sinne ikinä eksyy... Tien varteen oli pystytetty myös seurantarjoamispalveluita mainostavia plakaatteja. Eikä kovinkaan hienovaraisia sellaisia. Kuvissa tyttäret esittelivät sulojaan ja alla luki osoite sekä puhelinnumero. Minua hieman ellotti, mutta ajattelin että kaupunkiin päästyä ne loppuisivat.

Vegasiin saapuminen päivällä ei ehkä tarjonnut niin huikentelevaa oasista kuin iltavaloissaan, mutta hämmennys yhtäkkisistä pilvenpiirtäjistä, lentokentästä ja Eiffeltornista oli kieltämättä aikamoinen. Pysähdyimme nostamaan katon, jotta näkisimme paremmin ulos. Ajoimme Vegas Stripiä (pääkatu) hetken matkaa, mutta hotellimme olikin ihan keskustassa. Saimme auton parkkiin, tavarat kantoon ja hikiset itsemme Hiltonin aulaan. Antti oli varannut minulle yllätyksen ja huoneemme olikin yhden makuuhuoneen sviitti hotellin yläkerroksissa. Huoneistossa oli lattiasta kattoon ikkunat joista näki Eiffelin sekä Bellagion suihkulähteen. Täytyy sanoa, että hotellimme oli täysi nappi. Se oli hieman sivussa stripiltä ja aivan uusi. Yökerhon melu ei siis kuulunut, eikä edes toisella puolella olevan lentokentänkään. Alakerran kuntosali oli menettelevä, mutta uima-allas aivan täydellinen. Eikä 40 asteen helteessä päivisin muuta jaksanutkaan. Hotellin toisessa päässä oleva ostoskeskus tarjosi päivisin nopeita ja halpoja lounaita.

Täytyy sanoa, että ensimmäinen päivä Vegasissa oli shokki. Kaikki oli ihan erilaista, mitä odotti. Kaupunki oli melko pieni, likainen ja jotenkin ...käpyinen... Stripillä jaettiin kortteja, joissa mainostettiin samoja tyttäriä moottoritien varrelta. Vaikka kuljimme käsi kädessä Antillekin tungettiin kortteja koko ajan. Se oli melkoisen ahdistavaa. Kellon ympäri päissään kuljeskelevat ihmiset eivät niinkään hämmentäneet, vaan se että esimerkiksi ostoskeskuksesta sai pienestä mehubaarista muutaman litran viinadrinkin vaikka aamukahdeksalta, jos niin oli tarves. Kaikki se glamour ja luksus, jota elokuvissa annetaan ymmärtää hiipui hiljalleen.

Iltaisin, pimeän laskeuduttua Vegas oli tietenkin parhaimmillaan. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja valoshow silmiähivelevä. Ainut ikävyys oli ihmisten paljous ja jonojen pituus. Minne halusitkaan, piti varata hyvissä ajoin ja bisnessketut ottivat siitä kaiken irti. Yökerhoissa ei päässyt edes istumaan ilman pöytävarausta, mutta taas pöytävaraus sisälsi, että on pakko ostaa vähintään 500 dollarilla juotavaa. Se on aika paljon kun on näin kaksistaan liikkeellä. Ulkona jaettiin "vip-rannekkeita" yökerhoihin. Niillä piti saada ilmaista juotavaa neideille ja lyhyemmän jonon. Pelkkää huijausta. Jono oli valtava, kaikilla oli rannekkeet ja kun vihdoin pääsimme ylös luvattuja ilmaisia juotavia varten olisi pitänyt saada alhaalta tikettejä. Jos haluaa mennä hakemaan niitä, pitää jonottaa uudelleen ylös. Ja istumapaikkoja ei ole. Ja mehudrinkki maksoi 15dollaria kappale. Meitä ärsytti ja otti päähän. Mutta kuten asioilla on tapana järjestyä, niin naapuribaarin manageri käveli ohitsemme ja kysyi kohteliaasti mitä oli tapahtunut. Hän ymmärtäväisesti tarjosi meille pöydän vain shamppanjapullon hinnalla.
Saimme sohvan, shamppanjan ja naapuripöytään redbullin omistajan, muutaman tunnetun näyttelijän ja vielä tunnetumman laulajan. Tutustuimme heihin ja yhdistimme pöytämme. Pian meitäkin ympäröi tummapukuiset turvamiehet ja ilta jatkui pitkälle yöhön.
Hotellille kävelimme ostoskeskuksen halki, otimme muutaman pizza slicen kainaloon ja vietimme seuraavan päivän altaalla parannellen.

Monien tunteiden ja yllätysten Vegas!

Vegasista on vain surkeita kuvia ja niitäkin on vähän. Meidän kamera koki tuolloin jotain tiivistysongelmia ja linssissä oli huurua koko ajan, joka pilasi kuvat. Ja ravintoloissa/yökerhoissa puhumattakaan kasinoista ei saanut kuvata.

Ostoskeskuksesta. Suuren konserttihallin ovi.
(Emme muuten käyneet yhdessäkään showssa.. Ne olivat melko tyyriitä ja mikään sillä hetkellä pyörivistä ei oikein inspannut)

Bellagion pihviravintola. Upea ruoka!
..surkea kuva. Linssissä sitä kosteutta..

Kasino. Pelattiinkin. Ei voitettu.

Vegas Strip!

Kohti enkelten kaupunkia.

San Franciscosta jatkoimme matkaamme Tyynenvaltameren rantaa seuraillen kohti Los Angelesia. Ennen matkaa tarkoituksena oli käydä katsomassa Friscon pohjoispuolella Redwood National parkissa maailman korkeimpia puita, mutta yritettyämme tunnin ajan löytää vapaata parkkipaikkaa luovutimme.. Kello oli aamu kahdeksan ja puisto oli tupaten täysi.( Siispäs, varatkaa, varatkaa, varatkaa aina jenkeissä joka aktiviteetti ja illallinen yms.)

Laskettelimme Pacific Highway 1:stä pari päivää. Valtatie on melko kapeaa ja kiemurtelevaa, mutta maisemat ovat ehdottomasti sen arvoiset. Matkan olisi voinut ajaa päivässäkin viereistä supermoottoritietä, mutta emme onneksi olleet niin kiireessä. Mainittavia pysähtymispaikkoja tien varrella on Monterey, Hearst Castle, Big Sur sekä merinorsut San Simeonin kohdalla. Merinorsuja pääsi katsomaan todella läheltä. Ranta oli rauhoitettu, mutta sen ylle oli rakennettu aidattu laituri. Turvallinen välimatka, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä välttääkseen "eläintarhamaisen" tunnelman. Merinorsuja sai mennä katsomaan mihin aikaan tahansa, eikä se maksanut mitään. 

Los Angeles, tuo maineen ja mammonan pyhättö - olikin yllättävän kotoisan tuntuinen kaupunki. Hollywoodin alue on vanhaa ja matalaa arkkitehtuuria. Suurimmat nähtävyydet ovat yllättävän pienellä alueella ja myös aika ränsistyneitä siihen glitteröityyn kuvaan verrattuna, jonka elokuvista saa.

Tai oikeastaanhan Los Angeles koostuu useammasta kaupungista ja "keskustaa" on mahdoton käsittää. Verrataan nyt vaikka kotoisaan Espooseen. Me asuimme West Hollywoodissa, nousevalla alueella. Paljon vanhoja teollisuushalleja, jotka nykyisellään ovat chikeimpiä loftasuntoja. 

Los Angelesissa kiertelimme tietenkin nähtävyydet kuten Sunset Boulevardin, Kiinalaisen teatterin tähtineen, Santa Monica Pierin, Hollywood kyltin... Tähän kaikkeen kannattaa varata auto. Tai kierros. Mutta sitä en oikein suosittele. Täytyy sanoa, että Hollywoodin oppaat, myyjät ja muut turistiasiakaspalvelijat vaikuttivat todella leipääntyneen työhönsä - ja samahan se, aina riittää turisteja. Omalla autolla voi ajella pitkin poikin katuja ja ihmetellä suuria taloja ja kenenköhän ne mahtaa olla. Emme myöskään käyneet elokuvastudioilla vierailulla. Hirveää rahastusta, eikä sillä oikein saa mitään. Isoja halleja voi ihmetellä ulkoa ja luultavammin tapaat tähden läheisellä kuntosalilla kuin turistikierrokselle. 

Los Angelesissa parasta on tunnelma ja ihmiset. Keskustan alueella kannattaa kävellä asuinalueilla, ajaa OC coyntyä pitkin ja eksyä välillä huippuravintolaan nauttimaan virvokkeita. Ihmetellä rikkaita ihmisiä - paidattomia juoksioita ja pikkuruisia koiria kävelyttäviä daameja.

Syöminen Los Angelesissa on helppoa, mutta melko hintavaa. Kannattaa aina kävellä hieman kauemmas nähtävyyksiltä ja johan hinnat laskevat. Ja yleensä myös ruoan laatu on parempaa. Me asuimme Farmers House nimisessä hotellissa - ja se todella oli aivan Farmers marketin vieressä! Luojan kiitos hisptereille. Marketista sai ostettua huokeita luomutuotteita ja useimmilla kojuilla oli oma ravintola. Luomusafkaa, luomuviiniä ja sopiva hinta.

Pacific Highway ja maisemat.

Siellä myös tuuli.

San Simeonin merinorsut. Pitivät aivan uskomattoman kovaa meteliä. Ja näiden uljaiden eläinten koko ei valitettavasti selkene kuvasta. Täytyy sanoa, että tuli melko ujo olo.

Hieman tärähtänyt kuva Losin kaduilta. Keskustassa on yllättävän mukava ajaa. Nopeudet ovat tarpeeksi hitaat ja ruuhkat soljuvat melko nopeasti. Samaa ei valitettavasti voi sanoa ympäröivistä moottoriteistä. Nopeudet ovat hurjia ja autot risteilevät neljällä kaistalla.

Livin´ the American Dream!

Santa Monica Pier.

Chinese Theatre ja tuhannet ihmiset odottamassa Katy Perryä saapuvaksi promoamaan elokuvaansa.
Koko katu oli suljettu, täysi ja neiti kaksi tuntia myöhässä. Marilynin tähti oli peitossa ja minua otti päähän... 

....mutta onneksi seuraavana päivänä oli vielä aikaa!

Perijenkkiläinen lounas!
(tosin tämä on hipin tofupurilainen, mutta silti..)

Road trip - Coast to coast.

Olisikohan näin kotiutumisen (lähes vuoden siitä) jälkeen aika päivittää reissumme viimeinen kuukausi.
Nimittäin Havaijin jälkeen matkamme jatkui vielä USA:n mantereen puolelle kuuden viikon mittaiselle road tripille. Ensin lensimme San Franciscoon. Tai siis halpojen lentojen vuoksi lensimme Alaska Airlinesilla Oaklandin puolelle, josta yhden, mutta riittävän pitkän, yön jälkeen matkasimme Friscoon.

Niin siis Oakland, tunnettu ehkäpä yhtenä vaarallisimpana kaupunkina. Entinen teollisuuskaupunki jätti jälkeensä paljon työttömiä, ihmiset köyhtyivät, ostovoima pieneni, loputkin yritykset lähtivät ja jäljelle jäi vain hyvin köyhiä, onnettomia ihmisiä. Näin hyvinkin karkeasti lasketeltuna. Läntinen Oakland on nykyään tunnettu nimellä "Ghost Town" lukuisten murhien ja alueen autioitumisen vuoksi. Kaupungin suurin tulonlähde on/oli satamat, mutta kun vieressä jyllää San Franciscon kokoinen ja maineinen kaupunki (satamineen), on vaikea kuvitella Oaklandin tilanteen paranevan.

 - mutta meidän yömme. Lentomme paratiisista laskeutui pimeän teollisuusalueen keskelle keskiyön pintaan. Taksin löytäminen oli hieman haastavaa - useimmat matkustajat kun tultiin omilla autoilla hakemaan. Löysimme taksin, annoimme ennakkoonvaratun hotellin osoitteen ja läksimme ajamaan. Tarkoituksella otimme hotellin noin puolesta välistä matkaa Friscoon, jottei tarvitsisi aamulla ajaa niin paljoa. Noh, ajoimme rapian tunnin tyhjääkin tyhjempää moottoritietä ja nousimme ramppia ylös vielä tyhjempään ja pimeämpään kaupunginosaan. Hotellimme edessä oli portti, jonka välistä meidän tuli näyttää varauksemme, jotta pääsisimme edes pihaan. ... ... Huone oli melko siisti, mutta tunkkainen. Syy selvisi pian. Ikkunamme tien suuntaan oli lukotettu kiinni, ja kalterit ulkopuolella lisäsivät vankilamaista tuntua.
Pitkän lennon jälkeen on tietenkin nälkä ja jano. Hotelli - tai siis paremminkin majatalo tarjosi vain hyvin lukittavaa yösijaa, mutta yöpalan toivossa oli pakko lähteä ulos. Virkailija toivotti onnea - hän ei tiennyt mikä paikka olisi auki kahden aikaan yöllä.
Kadun toisella puolella oli huoltoasema ja ikkunoista kajasti valoa. Talsimme sinne, mutta ovet olivat ketjulukoilla kiinni. Nuori poika sisältä viittasi meidät ikkunalle (joka taaskin oli kalterein suojattu) ja ilmoitti, että myyvät vain bensaa siihen aikaan. Matkamme jatkui pimeää pääkatua pitkin. Polvet tutisivat ja vakuuttelin Antille, ettei tässä nyt nälkä enää ollut. Ei auttanut.. Ohitimme ladon näköisen rakennuksen, jonka katolla vilkkui onnettomasti muutama neonvalo. Sen sisuksista kantautui kumeaa bassoa. Hieman edempänä laskeutui, enkelin tavoin, kirkkaat 7elevenin kyltit eteemme. Askel askeleelta ripeämmin saavutimme sen ja avasimme ilmastoidun paratiisin. Ovella kaikki seisahtui. Myyjät tuijottivat meitä ja me heitä. Purkkapallo poksahti ja rikkoi jännityksen. Minä keräsin nuudelit ja banaanit koriin ja tulimme kassalle. Neiti purkkapallo kassasi tuotteita hitaasti, lopulta katsoi minuun ja vakuutti valitsemieni nuudeleiden olevan "best ya can get" hymyn kera. Aloin hengittää ja kikatin vähän. Hermostuneisuus ja lataus purkautuivat.
Mikäs taas olikaan ennakkoasenteiden vaikutus... hhmm..
Paluumatka sujui rauhallisemmin. Kadut olivat hiljaiset ja ladon uumenista kaivautuneet humaltuneet nuorikaisetkin aiheuttivat lähinnä sympatiaa. Huoneeseen päästyämme tuskin ehdin edes nuudeleita maistaa, kun nukahdin bunkkerimme turvaan.

Seuraavana aamuna tilasimme taksin ja ajoimme San Franciscon kentälle hakemaan seuraavan kuuden viikon uskollista kumppaniamme. Siellä se meitä odottelikin, punainen paholainen. Säilytystilan koko suhteessa matkatavaroihin oli rajusti miinuksella, mutta eihän road trip jenkeissä ole mitään, jollei saa punaista avoautoa. Harmikseni jenkeissä ulkomaalainen ei saa ajaa jos on alle 25-vuotias. (mutta paikalliset saavat kortin 16-vuotiaana? Nm. Logiikan perään kyselevä) Tai siis saa, jos haluaa pulittaa lisävakuutuksesta hurmoksellisen korkean summan. Jäin siis kartturin hommiin ja annoin Antin hoitaa ajamiset.

Saavuimme vihdoin sateiseen, kylmään, tuuliseen mutta hyvinkin sateenkaariseen kaupunkiin. Tavallaan epäonneksemme, mutta taas toisaalta iloksemme kaupungissa järjestettiin juurikin samaisena viikonloppuna Gay Pride -festarit. Kaupunki oli täynnä värikästä tapahtumaa ja väkeä, mutta sen takia myöskin vapaan majoituksen löytäminen oli lähes mahdotonta ja sen löydettyämme hinta per neliö oli kohdillaan. Myöskin kaikki tapahtumat, ravintolat ja nähtävyydet olivat buukattuina kuukausia etukäteen, joten yhden yön jälkeen päätimme jatkaa matkaa.

San Franciscoon olisi mukava päästä uudelleenkin. Kaupunki oli monimuotoinen ja kaunis. Tunnelmaltaan jopa eurooppalainen muihin Amerikan kaupunkeihin verrattuna. Erityisesti pidin siitä, että kävelijöitä oli oikeasti ajateltu. Kävelykadut olivat hyväkuntoisia, kaupunkirakenne "yksikeskustainen" ja tarpeeksi pieni. Ja ihan lyhyen ajomatkan päässä keskustasta oli valtavan kokoinen luonnonpuisto, jonne pääsi liikkumaan ja karkuun kaupungin tomua.

China Town. Halpaa, hyvää ruokaa ja krääsää. Tästä kuvasta jo hieman saa käsitystä teiden keltevuuksista.
Tuosta hauskasta San Franciscon erikoisuudesta. 

Kaunis puutaloalue korkean harjanteen rinteellä. Merimaisemat ja kaikki. Parkkitilaa vain oli hyvin vähän

saa olla aika taitava "mäkilähtijä" noilla paikoilla.

Pier 39 ja sen asukkaat. Asukkaiden vuoksi laituri ei ole enää laivojen käytössä lainkaan.

Viereiselle laiturille oli rakennettu monta kahvilaa ja turistikauppaa, josta näitä hupaisia asukkaita sai seurata.

 Ei jääty odottelemaan vaikka Alcatraz kiinnostikin. 

 Sataman bulevardi ja ratikkaliikenne.

Gay Pride ja vähän paremmat pirssit majoittui meidän kanssa samassa hotellissa.

Se San Franciscon kuuluisin. Tietty.